Mihin Sinä Oikeasti Käytät Elämääsi?

Monien työtä koskevien kysymystemme alla piilee eräs kysymys. Kysymme, mitä meidän pitäisi tehdä seuraavaksi, miten voisimme menestyä paremmin tai pitäisikö meidän jäädä vai lähteä, mutta näiden käytännöllisempien kysymysten alla on toinen, huomattavasti perustavanlaatuisempi kysymys: mihin me oikeastaan käytämme elämäämme?

Kyse on erilaisesta kysymyksestä, sillä se siirtää keskustelun urakehityksestä kohti sitä, miten valitsemme viettää rajallisen elämämme. Työ vie huomattavan osan valveillaoloajastamme, ja sen vaikutus ulottuu paljon tulotasoa tai ammatti-identiteettiä pidemmälle. Ajan myötä työympäristömme voivat muokata tarkkaavaisuuttamme, ihmissuhteitamme, kunnianhimoamme, tapojamme ja – ehkä kaikkein hienovaraisimmin – käsitystämme siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttävää.

Ihminen sopeutuu ympäristöönsä huomattavan hyvin. Neurotieteen näkökulmasta aivot ennustavat jatkuvasti, mitä seuraavaksi todennäköisesti tapahtuu, hyödyntäen aiempia kokemuksia nykyhetken tulkitsemiseen ja kehon valmistamiseen tulevaan. Hermostomme tottuu myös olosuhteisiin, joissa toistuvasti toimimme. Opimme, mitä meiltä odotetaan, mikä palkitaan, mikä luo yhteyttä, mikä luo uhkaa ja mitä meidän on tehtävä toimiaksemme tehokkaasti tietyssä ympäristössä.

Tämä sopeutumiskyky on välttämätöntä, mutta se voi myös tehdä yllättävän helpoksi jäädä olosuhteisiin, jotka eivät enää sovi meille. Voimme tulla erittäin taitaviksi toimimaan tietyssä järjestelmässä pysähtymättä koskaan pohtimaan, valitsisimmeko sen tietoisesti. Se, että kykenemme selviytymään jostakin, ei kerro meille, onko se meille hyväksi, eikä sopeutumiskykymme osoita, että elämme sopusoinnussa sen kanssa, mikä meille on tärkeää.

Keho voi joskus antaa tietoa tästä ristiriidasta ennen kuin pystymme sanoittamaan sitä ajatuksin. Jatkuva jännitys, levottomuus, ahdistus, uupumus tai tyhjyyden tunne voivat esiintyä samanaikaisesti ulkoapäin menestyksekkäältä näyttävän elämän kanssa. Vastaavasti voi ilmetä yllättäviä uteliaisuuden tai elävyyden hetkiä, kun alamme kuvitella toisenlaista tapaa elää, mutta moni ei huomioi niitä. Näitä kokemuksia ei tule tulkita yksinkertaiseksi hermostolliseksi päätöksentekojärjestelmäksi, mutta ne voivat antaa arvokasta tietoa siitä, miten koemme olosuhteemme.

Tämä on yksi syy siihen, miksi olen kokenut transformatiivisen valmennuksen ja Somatic Experiencing-yhdistelmän erityisen arvokkaaksi työssäni. Valmennus voi auttaa meitä tarkastelemaan uskomuksiamme, arvojamme, oletuksiamme ja valintojamme, kun taas somaattinen työ luo tilaa tulla tietoisemmaksi niihin liittyvistä fysiologisista ja emotionaalisista malleista. Somaattinen työ auttaa kehoamme reagoimaan toisin. Meillä voi olla huomattavaa älyllistä ymmärrystä elämästämme, vaikka olemme yhä jumissa malleissa, joita koemme paljon tiedostamattomalla tasolla. Jonkin ymmärtäminen älyllisesti ei automaattisesti tarkoita, että kykenisimme reagoimaan siihen eri tavalla.

Oma ymmärrykseni tästä kehittyi loppuunpalamisen kautta vuonna 2019. Suoriuduin hyvin työssäni ja nautin tietyllä tapaa monimutkaisten ongelmien ratkaisemisesta, järjestelmien parantamisesta, asiantuntijatiimien johtamisesta ja organisaatioiden auttamisesta toimimaan tehokkaammin. Pystyin suoriutumaan korkealla tasolla, ja siinä oli tietynlaista tyydytystä, että osasin ottaa jotakin monimutkaista, löytää ratkaisuja ja saada sen toimimaan tehokkaasti. Lopulta kohtasin kuitenkin kysymyksen, jonka menestys oli antanut minun lykätä: vaikka olen kykenevä tekemään jotakin, tarkoittaako se, että minun tulisi käyttää elämäni siihen? Tunnenko merkityksellisyyttä tässä työssä? Vastaako työkulttuuri ja toimintatavat omia arvojani? Mitä kehoni yrittää kertoa minulle? Mitä se ääni sisälläni sanoo? Mitä haluan antaa panoksekseni tässä elämässä?

Äidiksi tuleminen teki näistä kysymyksistä huomattavasti konkreettisempia. Aika sai erilaisen merkityksen, ja aloin ajatella vähemmän urakehitystä erillisenä asiana ja enemmän suhdetta käytettävissäni olevien rajallisten tuntien ja sen välillä, mitä halusin näiden tuntien palvelevan. Vastaus ei ollut ensisijaisesti menestys, status tai taloudellinen saavutus. Kuuntelin ääntä, jota olin jo havainnut yhä enemmän urallani. Halusin muuttaa organisaatioita, luoda tietoisia kulttuureja, joissa ihmiset kukoistavat, tietäen että ydinkiinnostukseni oli ihmisissä, inhimillisessä potentiaalissa ja kyvyssäni auttaa muita tunnistamaan, mikä heille on todella mahdollista, auttaen heitä saamaan uudelleen yhteys siihen, mikä todella on tärkeää, ja kehittää rohkeutta elää ja toimia sen mukaisesti.

Tämä muutti myös tapaani ajatella valitsemistamme ympäristöistä. Jos emme tietoisesti pohdi, millaisessa ympäristössä haluamme elää ja työskennellä, sopeudumme todennäköisesti siihen ympäristöön, johon päädymme. Ihmiset, joiden kanssa vietämme aikaa, keskustelut, joita toistuvasti käymme, käytös, jota palkitaan, arvot, jotka otetaan itsestäänselvyytenä, ja ympäröivä energia – kaikki nämä muovaavat kontekstia, jossa kehitymme. Ajan myötä tämä konteksti voi vaikuttaa standardeihimme, kunnianhimoomme, identiteettiimme ja käsitykseemme menestyksestä.

Tästä syystä ympäristöä koskevat kysymykset eivät ole vain kysymyksiä siitä, nautimmeko työtovereistamme tai onko työpaikalla miellyttävä kulttuuri. Ne ovat myös kysymyksiä siitä, keitä olemme tulossa toistuvan altistuksen kautta. Millaisia ihmisiä haluamme ympärillemme? Millaisia keskusteluja haluamme käydä toistuvasti? Mitä käytöstä haluamme pitää normaalina? Millainen ympäristö tuo esiin parhaan puolemme? Ja ehkä vielä tärkeämpää: mitä normalisoimme tällä hetkellä, vaikka emme oikeastaan halua sitä?

Olen myös yhä kiinnostuneempi siitä, mitä kyvyllemme unelmoida tapahtuu, kun ikäännymme ja kannamme yhä enemmän vastuuta. Ihmiset harvoin tekevät tietoisen päätöksen luopua kunnianhimostaan tai päämäärätietoisuudestaan. Useammin kysymykset muuttuvat vähitellen. Aloitamme siitä, mitä haluamme, ja tulemme yhä enemmän huolestuneiksi siitä, mikä on realistista, mitä meidän pitäisi tehdä, mitä muut tarvitsevat meiltä ja lopulta siitä, miten pitää kaikki käynnissä. Huomaamatta, elämän luominen on siirtynyt elämän ylläpitämiseen.

Ylläpitämisessä ei ole itsessään mitään väärää. Itse asiassa perheen, uran, ihmissuhteiden ja aikuisuuden vastuiden ylläpitäminen vaatii huomattavaa kapasiteettia. Vaikeus syntyy silloin, kun ylläpitämisestä tulee elämän järjestävä periaate ja kyky kuvitella jotakin nykyisen olemassaolon ulkopuolella alkaa hävitä. Ihmisellä voi olla hyvä palkka, arvostettu asema, perhe, koti ja vaikuttava ammatillinen historia, mutta silti hän voi tuntea tyhjyyttä, latteutta tai menettää kyvyn kuvitella tulevaisuutta, joka tuntuisi aidosti omalta.

Tarkoitus ei niinkään koske tietyn määränpään ennustamista, vaan pikemminkin selkeämmän käsityksen kehittämistä siitä, mikä ansaitsee aikamme, huomiomme ja energiamme. Se voi auttaa meitä pohtimaan, mitä haluamme antaa panoksena, millaiseksi ihmiseksi haluamme tulla, mitkä ihmissuhteet ja kokemukset ovat meille tärkeitä, ja mihin emme enää ole valmiita järjestämään elämäämme. Elätkö sinä todella elämääsi, luotko ja nautitko elämästäsi, vai ylläpidätkö elämääsi?

Viime kädessä kysymys ei ehkä ole niinkään siitä, olemmeko menestyneitä, vaan siitä, onko rakentamamme elämä yhdenmukainen arvojemme kanssa. Jos jatkamme elämistä samalla tavalla, samoissa ympäristöissä ja malleissa, keitä meistä todennäköisesti tulee? Olemmeko ylpeitä siitä ihmisestä?

Elämäämme muovaavat paitsi tietoisesti tekemämme päätökset, myös se, mille toistuvasti annamme huomiomme, energiamme ja aikamme. Ympäristöt, joissa elämme, käytös, jota harjoitamme, ja ihmissuhteet, joita ylläpidämme, tulevat vähitellen osaksi sitä, keitä olemme.

Kenties tärkeämpi kysymys ei siis ole yksinkertaisesti se, mitä haluamme saavuttaa elämällämme, vaan se, onko rakentamastamme elämästä tulossa yhä enemmän omamme vai jonkun muun.